Teksti: Leo Ukkonen
Veteraanien vuosittaiset maailmanmestaruushiihdot pidettiin tänä vuonna 6.-15.3. Beitostölenissä Norjassa. Kilpailuihin osallistui 1050 hiihtäjää 26 maasta. Huomiota herättävää oli venäläisten runsas osallistuminen ja se, että isäntämaa Norja ei osallistunut erityisen runsaslukuisesti. Suomesta oli mukana 62 hiihtäjää eri sarjoissa, joita oli viiden vuoden välein alkaen yli 30-vuotiaiden sarjasta. Mitalitilaston voitti ylivoimaisesti Venäjä. Suomi oli mitalitilaston toinen Norjan ollessa kolmas. Mitaleille ylsi kaikkiaan 19 maata.
Kuntopirkkalaisista olivat lisäkseni matkaan lähteneet Aino Berg, Jaana Kuittinen, Sinikka Salo, Reijo Kauppila, Pekka Forss ja Harri Mäkelä. Olimme kaikki liikkeellä hiihtoliiton järjestämällä matkalla, jonka johtajana toimi maajohtajamme Jouko Kärki. Lentomme lähti Helsinki-Vantaalta 6.3. puoliltapäivin ja takaisin olimme 15.3. iltapäivällä.
Kuva: Kuntopirkkalaiset Timo Pullisella vahvennettuna kotiinpaluun jälkeen Kaupissa. Kuvasta puuttuu Jaana Kuittinen. (Kuva: Timo Heikkilä)
Me hiihtoliiton ryhmäläiset majoituimme Beitostölenissä Bergo-hotellissa, jossa oli ystävällinen palvelu ja hyvä ruoka. Hiihtovälineet mahtuivat hyvin siisteihin huoneisiin. Hotellin saunassa oli valitettavasti tehoton kiuas, mutta sai siinäkin saunassa hien pintaan, kun istui tarpeeksi kauan lauteilla. Kilpailukeskus sijaitsi parin kilometrin päässä hotellistamme ja sinne oli järjestetty kilpailupäivinä non-stop -bussikuljetus.
Kaikki henkilökohtaiset kilpailut käytiin yhteislähtöinä. Ohjelmassa oli perjantaina 8.3. perinteisen tyylin keskimatka, joka vaihteli nuorimpien sarjojen 30 kilometristä vanhimpien sarjojen 15 ja 10 kilometriin. Lauantaina 9.3. olivat vuorossa vastaavat matkat vapaalla tyylillä. Sunnuntaina 10.3. ohjelmassa oli molemmilla tyyleillä pikamatka eli 10 kilometriä pääosalla sarjoista ja 5 kilometriä kaikkein vanhimmilla sarjoilla. Maanantaina 11.3. oli kaikilla vapaapäivä. Tiistaina 12.3. hiihdettiin 4 x 5 kilometrin viestit, joissa kaksi ensimmäistä osuutta hiihdettiin perinteisellä ja kaksi viimeistä osuutta vapaalla tyylillä. Keskiviikkona 13.3. ohjelmassa oli perinteisen tyylin pitkä matka, joka vaihteli nuorimpien sarjojen 45 kilometristä vanhimpien sarjojen 30 ja 15 kilometriin. Torstaina 14.3. olivat vuorossa vastaavat matkat vapaalla tyylillä. Kukin kilpailija voi osallistua korkeintaan kolmelle henkilökohtaiselle matkalle.
Kilpailut käytiin kolmella vajaan 5 kilometrin radalla, joista vaativin oli maastohiihdon maailman cupissa käytössä oleva rata. Kaikki radat alkoivat pitkällä laskulla heti tasaisen stadionosuuden jälkeen. Alkulaskussa piti olla todella tarkkana, kun esimerkiksi omassa yli 60-vuotiaiden sarjassani meitä ryntäsi 10 kilometrin vapaan tyylin kilpailuun 74 miestä 9 rivistä 9 miestä rinnakkain kapeaan alkulaskuun.
Beitostölenissä oli koko tapahtuman ajan pakkassää. Aurinkokin paistoi useina päivänä, eniten vapaapäivänä 11.3. Ennen perinteisen tyylin 13.3. käytyjä kilpailuja satoi vuorokauden aikana noin 30 senttiä lunta, joten kilpailukeli oli erittäin hidas. Kaikki matkaan lähteneet varmaan muistavat pitkään kilpailun.
Kuntopirkkalaisista parhaiten menestyi Harri Mäkelä, joka voitti yli 70-vuotiaiden sarjassa maailmanmestaruuden vapaan tyylin 15 ja 10 kilometrillä ja viestissä sekä sai hopeaa vapaan tyylin 30 kilometrillä. Aino Berg voitti maailmanmestaruuden nuorimpien naisten viestissä ja Sinikka Salo sai pronssia yli 70-vuotiaiden perinteisen tyylin 10 kilometrillä.
Itselläni kisat sujuivat tällä kertaa hyvin, kun en loukkaantunut kuten toissa vuonna Sveitsissä enkä sairastunut kuten viime vuonna USA:ssa. Olin yli 60-vuotiaiden sarjassa avausmatkallani 15 kilometrin vapaalla neljäs ja seuraavana päivänä myös 10 kilometrin vapaalla neljäs. Viestipäivänä sain hopeaa Suomen joukkueen kolmannen osuuden hiihtäjänä ja päätöspäivänä sain 30 kilometrin vapaan tyylin kilpailussa pronssimitalin.
Ainakin omassa sarjassani kilpailu mitaleista oli rehtiä. Vauhti oli kovaa koko ajan ja vetovuoroa vaihdettiin. Pisin vetovuoro sattui kohdalleni 10 kilometrin kilpailussa, jossa olin ensimmäisessä väliaikapisteessä yli kilometrin jälkeen vasta sijalla 21. Sieltä lähdin nousemaan letkaa vetäen kohti kärkeä. Letka perässäni harveni, mutta heti takanani tuli takiaisena sinipukuinen venäläinen, jonka olin jättänyt helposti edellisen päivän 15 kilometrin kilpailussa. Venäläinen meni ohitseni viimeisessä nousussa ja otti pronssia kaksi sekuntia minua nopeampana. Häviö ei minua kovin paljon harmittanut, sillä onnellinen venäläinen kiitteli innoissaan minua vetoavusta ainakin kaksi minuuttia. Sain revanssin 30 kilometrillä, kun sama venäläinen jäi viidenneksi neljä minuuttia minulle hävinneenä.
Perinteikäs hiihtomaa Norja hoiti kilpailujen yleisjärjestelyt valitettavasti aika lailla vasemmalla kädellä. Kilpailuohjeissa luvattu varustekassi oli ohut muovikassi eikä ohjeissa luvattua paikallista ohjelmaa nähty avajaisissa. Päätösbanketissa tarjottiin ahtaissa tiloissa muovimukillinen omenamehua sekä leipää ja dippikastiketta. Pahin puute oli lähes olematon lääkintähuolto. Kilpailujen ollessa käynnissä stadionin lähistöllä oli ensiapupiste, mutta ladun varrella ei näkynyt ensiapuhenkilöstöä, jota oli runsaasti toissa vuonna Sveitsissä ja viime vuonna USA:ssa.
Ei ollut Beitostölenin kylässäkään lääkintäpalveluita. Forssin Pekka loukkasi pahasti vasemman olkapäänsä kaaduttuaan ensimmäisen kilpailupäivän illansuussa hotellimme takana sijainneella harjoitusladulla. Koska Beitostölenista ei löytynyt Pekalle lääkintäapua, hotellin vastaanotosta soitettiin taksi viemään Pekkaa lääkärille. Taksin tulo kesti pitkään, ja Pekka oli pyörtyä kivusta, vaikka olikin saanut kunnon särkylääkityksen. Taksin vihdoin tultua Pekka lähti päivän kilpahiihdon suorittaneen huonekaverini Timo Pullisen saattamana etsimään hoitoa vammaansa.
Pekka ja Timo palasivat yöllä puoli kolmen aikaan yli 8 tunnin reissun jälkeen. Timo kertoi, että 45 minuutin taksimatkan jälkeen Fagerneäsissä Pekka oli saanut lääkäriasemalla ensi hätään kolme annosta morfiinia sekä relaksantteja koviin kipuihinsa. Fagerneäsistä matka oli jatkunut yli puolitoista tuntia kestäneenä ambulanssikyytinä lisämorfiinin helpottamana Gjövikin sairaalaan. Siellä Pekan sijoiltaan mennyt olkapää oli röntgenkuvattu ja saatu monen yrityksen jälkeen kolmen lääkärin ja kahden hoitajan voimin paikoilleen, jolloin kipu oli heti hellittänyt. Pekan kilpailu-urakka olisi alkanut vasta kaatumista seuraavana päivänä, joten Pekan osaksi tuli turistimatka. Pekka pärjäili loppureissun varsin hyvin kantositeessä olleen olkapäänsä kanssa.
Lääkintähuollon puutteellisuus tuli ilmi myös viimeisen kilpailupäivän palkintojenjaossa. Yli 75 vuotiaiden naisten sarjan venäläinen voittaja tipahti palkintokorokkeelle noustessaan lattialle, jolloin hän sai runsaasti verta vuotavan haavan jalkaansa. Palkintojenjaon jatkuessa naista alettiin hoitaa salin etuosassa. Hoitoa johti nuorempien miesten sarjan italialainen hiihtäjä, joka kävi hoitotoimenpiteiden välissä hakemassa hopeamitalinsa kädet ja housun polvi veressä.
Suomalaisten keskuudessa vallitsi koko kilpailumatkan ajan erinomainen henki. Kannustusta tuli ja apua annettiin niin suksi- kuin juomahuollossa ja kaikissa muissakin tarpeissa. Hyvin sujuneiden kilpailujen innoittamana ilmoittauduin jo ensi vuoden kisamatkalle Italian Gogneen. Saan varmasti matkaseuraa monesta kuntopirkkalaisesta.